Rizzrack kuuli yhä huudot päässään. Hän työskenteli raivokkaasti, käänsi pultteja, väänsi ruuveja ja rakensi ja vuoli ja takoi. Hän ei ehtinyt nukkua, vaan keskittyi rakentamaan. Hän oli sulkeutunut setänsä työpajaan kuukausia sitten, ja elämäntyö alkoi olla melkein valmis. Hän hieroi selkäänsä, kun silmät menivät kiinni. Hän näki kukkapeitteen kelluvan Enteiden lahden pinnalla. Sitten kukat räjähtivät suureksi siitepölypilveksi, joka tukki keuhkot ja hiljensi kaikki elonäänet. Hän heräsi yskien. Tuntikausia pajassa pauhasi kovasimen rytmikäs ääni, kun hän teroitti teriä. Hän näki mielessään kuvia köynnöksistä, jotka kuristivat naapureita ja valtasivat talot. Enteiden lahden tulvat eivät olleet mitään verrattuna kauheuksiin, joita alkoi kasvaa kaupungin muurin ulkopuolella.



Hän toivoi sahapuvun suojaavan häntä ja antavan toivonkipinän, ennen kuin kauhu valtaisi hänen mielensä. Oksia ja kaarnaa ja verta joka puolella. Kun kaupunki romahti, Rizzrack pakeni puita, jotka kävelivät ja taistelivat ja tappoivat. Puut kaatoivat portit ja valtasivat kaupungin. Puut tuhosivat, talloivat ja murskasivat senkin vähän, mitä Enteiden lahdella oli enää puolustettavissa. Puut vainosivat pakenijoita. Sekavin mielin Rizzrack kelasi auki puvun hihan paksun ketjun. Käsi tärisi, kun hän tutki jokaisen liitoksen ja kokeili sormellaan käden päässä olevaa kouraa. Sahapuku oli valmis.



Kädet täristen hän vetäisi moottorisahan käyntiin. Kauhu valtasi hänet. Kauhu siitä, mikä häntä odottaisi ja mitä hänen pitäisi kohdata, jotta voisi edes unelmoida mielenrauhasta. Kun sahapuku heräsi henkiin, hän tiesi joutuvansa kohtaamaan pelkonsa, eikä hän pitäisi siitä pätkääkään.